YSTÄVYYS ON ETUOIKEUS, OLEMME LAUMASIELUJA

Kirjoittaja: Juha Kukkonen, kyläpäälikkö

Nyky-yhteiskunta perustuu pitkälti ihmisen yksin pärjäämiseen ja yksin asumiseen. Näitä asioita meillä tuetaan valtiovallan toimesta isolla rahalla. Ihminen kuitenkin on ns. laumaeläin joka tarvitsee ryhmää ja sen hyväksyntää. Jos ei näitä ei ole saatavilla ihmisellä ei ole hyvä olla. Tämä on eräänlainen yhteiskuntamme paradoksi. Yksin asuvien määrä kasvaa koko ajan, tällä hetkellä yksin asuu yli 50 % suomalaisista.

Miten näin on käynyt? Kysymys on meidän liiallisesta yksilökeskeisyydestä jolle yhteiskunnan palvelurakenteen ovat rakennettu. Olemme ulkoistaneet vastuun itseltämme pois; sosiaalisesta kanssakäymisestä ja terveyden hoidon osalta. Yhteiskuntamme ajatus on että yksilön ei tarvitse olla vastuussa omasta sosiaalisesta elämästä tai terveydestä. Esim. kun ihminen tarvitsee apua jossakin asiassa, ensisijainen auttamistaho on yhteiskunnan tarjoamat vaihtoehdot. Vaikka monesti luonnollisista olisi hakea apua lähipiiristä, sukulaiset ystävät. Avun hakemiseen lähipiiristä liittyy häpeää arkuutta avata toiselle omaan elämisen vaikeutta tai ongelmaa. Oman terveyden hoidon ulkoistaminen on ehkä hyvä esimerkki yhteiskunnan toiminnasta. Me voimme elää kuinka epäterveellistä elämää tahansa ja aiheuttaa itsellemme sairauksia, yhteiskunta hoitaa niistä aiheutuvat sairaudet ja ongelmat. Me emme saa bonusta itsellemme siitä että hoidamme terveyttä ja saamme siitä hyvinvointia.

Olemme valmiit maksamaan lomamatkoista ja virkistävästä konserteista koska se on panostusta omaan hyvinvointiin. Mutta kun pitäisi tehdä joku terveydenhoidon toimenpide, esim. hammaslääkäri käynti tai pieni leikkaustoimenpide, se ei enää olekaan meidän hyvinvointia asia vaan sen me olemme ulkoistaneet yhteiskunnalle. Väitän että jos osa sosiaali- ja perusterveyden hoidon menoista tulisi maksullisiksi, ihmiset arvostaisivat omaan terveyttään enemmän ja pyrkisivät itse edistämään tietoisesti enemmän omaan hyvinvointiin.

Ikäihmisten hoivapuolella tämä hoidon ulkoistaminen on mahdollistanut ikäihmisten asumisesta ja hoidosta muodostuneen lähes teollisen tuntuisen liiketoiminnan. Tätä tuetaan voimakkaasti yhteiskunnan veroeuroilla. Minne ovat unohtuneet omaiset ja ihmisen vanhetessa. Meille ei ole kehittynyt ns. yhteishoitajuus malleja hoivan tuottajien kanssa. Niitä ei myöskään kehity niin kauan kuin yhteiskunnallemme on varaa tämän hetkiseen hullun myllyyn.

Toistaiseksi meillä on vielä mahdollisuus velkarahalla pyörittää tätä yksilökeskeistä yhteiskuntaamme.

 

Sanoista tekoihin Valolinnassa

Valolinnan Valon aulasta tehtiin ystävyyden aula. Eli talon asukkaiden käyttöön luotiin tila yhteiseen jutusteluun ja yhteiseksi iloksi. Tilassa soi vinyylilevysoitin ja piano. Tuntuu aivan upealta että talon asukkaat ovat ottaneet tilan omakseen ja hyörintä tiloissa alkaa jo iltapäivällä. Iltapäivän mittaan pöytään ilmestyy omia leipomuksia muiden iloksi. Uskon että monen yksin asuvan päivän kohokohtia on toisen ihmisen tapaaminen. Monesti se kerrostalossa tapahtuu rappukäytävässä, hississä, pyykkituvassa tai tupakkapaikalla. Siinä vaihdetaan muutama päivän polttava mielipide. Monesti ystävän omaan kotiin pyytäminen on jo kynnys, miten sen ylittäisi. Nyt voi tavata ystävyyden aulassa ihmisiä rennosti vaikka korttia pelaten tai voi tuoda omaa musiikkia muiden iloksi kuunneltavaksi. Oman koirankin voi tuoda muiden rapsuteltavaksi.

 

Sosiaalinen kanssakäyminen on rasvaa aivoille ja silla saa jaksamista uuteen päivää. Tuntuu että ei tämä elämä olekaan hullumpaa, oikeastaan aika nastaa, olen olemassa taas!

Leave a Reply