Tämän blogin kirjoittaja: Tuula Vigman (Illusia hoitola, hyvinvointihoitoja Valolinnassa)

Monia vuosia sitten näin dokumentin tanskalaisesta vanhusten palvelutalosta. Rakennuksessa oli sisäpiha, joka oli sommiteltu jalkakäytäväksi. Käytävältä oli mahdollisuus poiketa erilaisiin kohteisiin kuten kampaamo-parturiin, kahvilaan ja vaikkapa pubiin oluelle. Koko tila oli kuin pienoiskaupunki isomman kaupungin sisällä.

Vaikka meiltä muisti heikkenee, me yhä koemme asioita tunteella. Haistamme, maistamme, suremme, iloitsemme. Me tarvitsemme peilejä, toisia ihmisiä, joihin heijastamme tuntemuksiamme.  Jos kadotamme puhekyvyn, saattaa silti ajatus kulkea, ainakin lapsuuden tapahtumissa ja ne ovat tärkein osa historiaamme.

YSTÄVYYDEN TILA on  asukkaiden yhteinen olohuone. Asukkaat voivat itse luoda tunnelman omien tarpeidensa mukaan. Yhteinen hetki. Yhteenkuuluminen. Yhdessä.

Kukaan ei tule toimeen yksin, vaikka niin väittäisikin.

Suomessa joka toinen päivä tekee itsemurhan yksi yli 75-vuotias ihminen. Syynä yksinäisyys.

Myös muistisairas ihminen kaipaa seuraa. Me emme tiedä mitä mielen sopukoissa liikkuu. Emme voi kuitata asiaa kintaalla vain siksi, ettei ihminen vastaa kysymykseemme, tai vastaa mielestämme väärin.

Osaisitko sinä heti vastata, jos olisit kuukauden ajan neljän seinän sisällä puhumatta?

Puhekyvyn voi kadottaa niinkuin muunkin taidon, jos sitä ei käytä.

Vietin lapsuuden isovanhempien talossa, jossa oli paljon ihmisiä ympärillä. Talossa asui setiä ja tätejä ja heidän perheitään. Aina oli joku lähellä. Ison ruokapöydän ympärillä istui vähintään kahdeksan eri-ikäistä ihmistä. Työt tehtiin talkoilla ja kyläyhteisön voimin rakennettiin urheilukenttä, kunnostettiin uimaranta ja järjestettiin yhteiset juhannusjuhlat. Jokainen osallistui kykynsä mukaan ja jokainen tunsi itsensä tarpeelliseksi.

Valolinnalla on hyvät puitteet toteuttaa eri-ikäisten ja erilaisten ihmisten kohtaamista. Muodostua pieneksi ystävyyden kaupungiksi isomman kaupungin sisällä. Olla sen sykkivä sydän. Näyttää esimerkkiä toisille kuinka ihmisestä välitetään.

Me kaikki valolinnalaiset uskallamme katsoa toisiamme silmiin ja tervehtiä. Me uskallamme halata ja auttaa. Me tiedämme, että yksinäisyys on suurin uhka terveydelle ja siksi tahdomme luoda yhteisön, jossa on turvallista ja innokasta elää, rotuun ja ikään katsomatta.

Hyvä perhe koostuu kaikenikäisistä, useammasta sukupolvesta ja tänäpäivänä usein myös eri kulttuureista.

Ihmisiä ei saisi lokeroida. Jos ihminen lokeroidaan, hän myös nopeasti muumioituu. Jos sinulla ei ole ketään, kenen kasvoista heijastat omaa ihmisyyttäsi, sinä kuihdut nopeasti. Elämällä on oltava tarkoitus, miksi elää, miksi herätä joka aamu. Elämän tarkoitus; vuorovaikutus ja jakaminen, yhdessä kokeminen, toisen auttaminen, tuo hymyn ja naurun, hyvän olon.

Jotta Suomea voisi kutsua hyvinvointivaltioksi, olisi perusteita ravisteltava rajusti. Vanhusten yksinasumisesta yhteisöllisempään muotoon. Perheen ja suvun mukana oloa.

Tällä hetkellä olisi paljon lainamummoja ja pappojakin tarjolla. Lemmikkieläimet tuovat monelle iloa. Paijauskoira tai kissa sopisi hyvin kuvioihin. Akvaario kenties.

Lapset ja vanhukset tulevat hyvin toimeen keskenään. Voisi suunnitella alueen yhteistoimintaa lapsiperheiden ja vanhusten kanssa.

Kun yksi idea toteutuu, synnyttää se usein uusia ideoita.

Pari päivää sitten muistisairas asiakkaani katsoi minua huolestuneena suoraan silmiin ja kysyi:

– Onks sulla kaikki kohdallaan?

Hymyilin ja vastasin, että ei taida olla, mutta näillä eväillä mennään.